Tänään en kirjoita yksiöstä. Olen tullut kotiin, 200neliömetrin omakotitaloon maaseudulle. Tulin hakemaan lohtua ja helpotusta yksinäisyyteeni perheestäni. Kunnes totesin, ettei heistäkään ole siihen.

Kävelin pitkään koirien kanssa, myös teidän talonne ohi. Katselin miten ikkunoista loisti valo ja kynttilät paloivat terasilla pienissä lyhdyissä. Huoneessasi ei ollut valoa, mutta autosi seisoi talon pihalla. Seisahduin ja katselin pitkään taloanne. Otin puhelimen taskustani ja näppäilin vanhan numeron.

Et ollut kotona. En ollut kovinkaan yllättynyt, enimmäkseen pettynyt. Jatkoin kävelemistä miettien kaikenlaista. Pääsin ehkä puoleen väliin lenkkiäni ja taivaanrannassa siinsi maalaiskuntamme keskus. Purskahdin itkuun.

Istuin kivelle ja yritin rauhoittua. Yhtä aikaa kaikki sen päivän muistot tulvahtivat mieleeni. Jos olisit ollut kotona ja jos olisit lähtenyt kanssani kävelemään, olisin myöntänyt sinulle kuinka sinua ikävöinkään. Miten oloni on lohduton ja miten ajattelen sinua iltaisin, kun olen yksin yksiössäni.

Tavallaan hyvä, ettet ollut kotona. Tavallaan hyvä etten itkenyt sinun nähden. Tavallaan hyvä ettet laittanut kättäsi polvelleni ja katsonut minua lohduttavasti.

Vaikka sitä olisinkin halunnut.  

En halua sinua takaisin elämääni pysyvästi. Ainakin luulen niin.