Aloitin uuden blogin, koska vanhan jatkaminen tuntui naurettavalle. Luin sen kertaalleen läpi koko roskan ja totesin, että olen kasvanut siitä yli. Toisaalta hauska lukea 15vuotiaan ja vastarakastuneen loputonta hypetystä seurustelun ihanuudesta, mutta jotenkin tuore 19vuoden ikä ja syvä kyynisyyteni pakottavat kokonaan uuden blogin aloittaminen.

Tässä se nyt on, elämäni yksiössä.

Jo muutaman vuoden on päässäni ollut ruusunpunainen kuva yksinasumisesta Turussa. Miten kaiken voisi tehdä juuri niinkuin itse haluaa. Toisaalta muuttamisen ajatukseen kuuluivat muinoin myös kaksioon muuttaminen paremman puoliskon kautta. Niinkuin jokainen jo tietääkin, puoliskoni jäi kellumaan muualle, kun päätin lähteä kotoa suunniteltua rempseämmin. Elämäni yksiössä alkoikin suht railakkaasti: join enemmän olutta kuin koko siihen astisen elämäni aikana, otin muutaman lisäkilon vyötärölle ja kokeilin paria miestäkin. Kaikki oli hienoa ja vapaata.

Toisilla koko kuusivuotinen opiskelijaelämä kulkee tuota kaavaa noudattaen, ehkä lisäkiloista luopuen. Jotenkin vielä muutama kuukausi sitten, ajattelin itsekkin niin. Mitä sitä turhaan pihtailemaan elämän kanssa. Kaikki leviäksi ja litteäksi vain. Kuitenkin viime viikkoina on fiilikseni muuttunut aivan toiseen laitaan. Kaikki on oikeastaan aika päin persettä.

Huomaan ikävöiväni kotiin perheeni luo yhä useammin. Huomaan ikävöiväni entistä poikaystävääni yhä enemmän. Huomaan, että elämästäni on kadonnut siinä ennen erittäin tiiviisti mukana ollut hallinta. En pystynyt enää hallitsemaan syömistäni, en koulunkäyntiäni. Demoja jää rästiin ja luentoja välistä. Liian suuret partiosaappaat tuntuvat nielaisevan minut. Ja minä olen vain yksin.

Toki ystävien kanssa nautin olostani. Unohdan kaiken mitä mieltäni silloin painaa, nauran ja olen huoleton. Kun illalla palaan yksiööni, yksinäisyyden totuus läjähtää kasvoille. Kotona sinua ei odota ketään, siellä sinulla ei ole ketään, joka sinulle puhuisi.

Hesari tulee kolmelta aamuyöllä ja siitä on seuraksi aamulla puoleksi tunniksi. Televisiosta ei juurikaan tule mitään katsomisen arvoista eikä lenkille huvittaisi mennä. Tunnin seinään tuijotuksen jälkeen oloni valtaa voimatvievä yksinäisyys.

Istun lattialle, avaan nenäliinapaketin. Lasken kolikoista eteeni 6.50e.

Pistän silmäni kiinni ja kuvittelen miten haet minut pois ulkoa sateesta, pidät sylissä ja lohdutat. Koko yön.